banneri_uusi-2

Viggo Wallensköld 

25.11. - 20.12.2019

Taidemaalari Viggo Wallensköld

Taidekriitikko, kuraattori Otso Kantokorpi ehti ensin, en ehtinyt siis kuratoida tätä näyttelyä. Olen kiitollinen tästä edeltäjäni viimeisestä valinnasta. Näistä tuoreista elävistä vanhoissa kehyksissään. Samaistun niihin: kuten ne, solahdin taloon tultuani olemassa oleviin rakenteisiin.

Taidemaalari Viggo Wallensköld on ystäväni siitä lähtien, kun opetimme 2007 Suomen Kulttuurirahaston muotokuvakurssilla Rovaniemellä.  Taidemaalari Juhani Tuominen pyysi kurssille opettamaan ja kun vastustelin vedoten kokemattomuuteen, Jussi piti päänsä ja sanoi, että saisin pyytää kenet tahansa kaverikseni. Olin nähnyt aiemmin Wallensköldin töitä. Tietysti halusin hänet. Ja Viggo suostui, vaikka nauroi ettei koskaan käytä mallia.

Se on hämmentävää ottaen huomioon kuinka laaja galleria erilaisia ja eri-ilmeisiä kasvoja tästäkin näyttelystä löytyy. Miten kenenkään hatussa voi kuhista tuollainen määrä sieluja?

Viggo on vuoden nuori taiteilija vuosimallia 2005. Tuossa vaiheessa oma maalaamiseni maistui puulta, oli kertakaikkisesti hirttäytynyt realismiin. Maalasin havainnosta uudestaan ja uudestaan. Jyystin kunnes kaikki mehu oli puristunut sekä maalista että aiheesta ulos. Ahdisti aivan perkeleesti. Lisäksi tunsin itseni oudoksi, norsuksi posliinikaupassa kaikissa taidekuvioissa. Avajaisiin uskaltauduin yleensä vain, jos oli pohjia alla.

Wallensköldin näyttely oli silloin silkkaa armoa. Vääntyneet ja usein pilkotut ihmiset oleilivat levollisina ehjissä huoneissaan, tilojensa kannattelemina, ja hengittelivät niiden valoa. Epätäydellisyys täydellisenä kehyksissään. Silti maalauksista näkyi etteivät ne olleet tekijälleen helppoja, eivät sisällöllisesti, eivätkä teknisesti. Monissa maalia oli kerrostunut reippaasti, rappaukseksi asti. Kuitenkin kerrokset olivat joka kerta kevyitä, hellän toiveikkaita: ehkä tällä kertaa, ehkä tämä sipaisu voisi olla viimeinen.

Tämän näyttelyn ”Nukke nro…” -maalauksissa paistaa pohja; pohjan kirkas, joskus raaka valo. Nuket ovat nopeasti syntyneitä, rikkaasta kokemuksesta esiin huuhtoutuneita. Osa henkilöistä vetäytyy itseensä, johonkin kauas, vuosisatojen taakse, mutta jotkut pyrkivät lähelle, liki tunkevat ulos kehyksistään. Kontaktin hakeminen on uutta. Hänellä on erikoinen taito näyttää maailma, avata huone jossa kaikki on toisin, mutta jotenkin ymmärrettävää. Hän on aina päästänyt katsojan kynnykselle. Siihen olen jäänyt, kunnioituksesta kuvassa esiintyvän henkilön rauhaa kohtaan. Nyt mennään pidemmälle, sielu vaatii pääsyä minun maailmaani, ei tungettelevasti, ollaan kehyksissä vielä, mutta itsepintaisesti. Kontaktin ottaminen juuri tekee kehykset näkyviksi, painavaksi osaksi kuvaa. Kehyksistä huolimatta olemme samassa maailmassa, sörkimme toistemme tilaa. Elämme kukin rakenteissa jotka sekä tukevat että ahdistavat meitä. Kirkkaalla hetkellä, tai kirkkaan kuvan äärellä, huomaamme kuinka voisi tehdä toisin, elää vapaammin.

Nukkeja täydentää sarja maisemia. Tulivuoret ovat kaukaisia, mystisiä paikkoja. Fiktiiviset maisemat ovat aina olleet osa Wallensköldin tuotantoa. Ne ovat maailmoja joihin paeta, sisäänpäin kääntyneitä, kontemplaatioon kutsuvia kuvia, joissa katastrofi on läsnä, mutta kaukana ja hallittavissa. Tulivuoret luovat tarvittavaa tilaa Nukeille, ne toimivat kuten renessanssin ajan muotokuvien taustamaisemat. Vaikka purkautuva tulivuori on väkevä kuva, nämä maisemat näyttäytyvät tässä kontekstissa seesteisinä. Ne suovat katsojalle hetken hengähdystauon tunteiden intensiivisestä kirjosta.

Vitriinissä on keraamikko Eeva Jäntin ja kondiittori Liisa Jäntin ”Venezia” -teos, tilaan rakennettu piparkakkumaisema, jossa pikkuriikkiset kissat leikkivät pienillä portailla kultaisen leijonan alla.

kuraattori Pauliina Turakka Purhonen