Reetta Gröhn-Soinisen veistos ja Aura Hakurin maalaus.

Reetta Gröhn-Soininen ja Aura Hakuri tammikuu 2021

kuvanveistäjä Reetta Gröhn-Soininen ja taidemaalari Aura Hakuri

Kun mietin tätä näyttelyä en oikein osannut hahmottaa mikä näitä tekijöitä yhdistää. Oli vain tunne siitä, että kyllä tästä hyvä tulee. Nyt, näyttelyn pystytyksen jälkeen, kun teokset ovat asettuneet luontevasti rinnakkain, on helpompi viisastella.

Taidemaalari Aura Hakuri (s. 1977) maalaa tunteita, armottoman rehellisesti, välillä kuin sydämen ruumiinavausta tehden. Tältä tuntuu, kun oikein sattuu. Tältä tuntuu ihastus, orastava onni, sekopäinen riemu. Jälki on tarkkaa ja kevyttäkin, pehmeän runollista, vaikka aiheet ovat välillä raadollisia.

Hakuri sanoo, että tärkeätä on vapaus. Vapaus sommitella miten sattuu, höpsösti ja kultaisista leikkauksista välittämättä. Vapaus työstää pitkään, pestä pois tai maalata aivan kevyesti, kertaheitolla valmiiksi. Tärkeää on myös paperin koko: siihen ei kosketa. Maalauksen on virrattava siinä tilassa mihin se alun perin asettui.

Teoksissa seikkailee kirjavat otukset: puput, nahattomat hirviöt, hevoset ja tytöt, mutta aiheista tärkein on sisäinen tila, sydämen status quo. Se elää päivästä toiseen, ja maalauksen on elettävä sen tahdissa - muututtava sen mukana.

Kuvanveistäjä Reetta Gröhn-Soininen (s. 1969) veistää poikia, pikku vintiöitä. Mietteliäitä, energisiä, joskus vihaisia tai syvästi surullisia jätkänpätkiä. Mutta ennen kaikkea hän veistää liikettä. Tunne liikuttaa, siirtää kokijansa painopistettä. Gröhn-Soininen käyttää taitavasti jalustaa liikkeen muokkaamiseen ja korostamiseen - kallistetaan etukenoon, tai reteesti takakenoon, laitetaan nassikka yhden kantapäänsä varaan, epävarmasti kyykkyyn.

”Oikeesti mie olen se poika”, Gröhn-Soininen sanoo, ja se myös näkyy. Veistoksissa on voimakas koetun tuntu, vaikka ne näennäisesti kuvaavat tunnetta ulkoapäin, sellaisena kuin se ruumiin jännittyneisyydessä tai asennon rentoudessa ilmenee.
Väri tuo oman lisänsä veistoksiin. Se on harkittua, mutta vapaata. Värin sattumanvarainen valuminen on tärkeää vastapainoa veistämisen kurinalaisuudelle. Veistäessä saa olla kieli keskellä suuta: minkä poistat, on mennyttä.

Tekijöitä yhdistää halu näyttää tunteita, mutta myös liike. Kaikki on liikkeessä: sivellin liikkuu paperilla, saha puun pinnalla. Tunteet tulevat ja menevät. Lihakset jännittyvät ja rentoutuvat. Hengitys kulkee.

Pauliina Turakka Purhonen
kuraattori