banneri.jpg

Antti Tanttu tammikuu 2009

valokuvataiteilija Antti Tanttu

Taidegraafikko Antti Tanttu (s. 1963) on aina tehnyt esittävää kuvaa, mutta siitä mitä kuvat esittävät ei aina oikein ota selkoa. Siinä missä joku näkee laivan saattaa joku nähdä sängyn, johon on sijattu jotain Rorschachin kuuluisaa musteläiskätestiä muistuttavaa.
Mutta enhän minä oikeastaan ole kiinnostunut Tantun minäkäsityksestä tai vaikkapa kontrollikapasiteetista – en vaikka hän sanoisikin, etteivät ”hänen teoksensa syntyisi ilman hänen yksityiselämäänsä”. Parempi onkin kysyä suoraan kuin leikkiä maallikkopsykologia. ”Yksinäisyyttä ne käsittelevät”, vastaa Tanttu, äärimmäisen sosiaalinen ja useimmiten myös varsin hyväntuulinen taiteilija. Mutta yksinäisyyttähän onkin monta lajia, alkaen vaikka itse valitusta ja väliaikaisesta. Kriitikko Jonni Roos kirjoitti Tantun kuvaamasta yksinäisyydestä, sen monista ulottuvuuksista osuvasti: ”Se voi olla niin vapautta kuin ahdistustakin. Se voi olla kaipuuta kaikenkattavaan ymmärrykseen, jossa yksinäisyys katoaa, mutta jonka kosketuksen voi kokea vain yksinäisyydessä. Mutta se voi myös olla sellaista yksinäisyyttä, jota koetaan keskellä kaikenkattavaa yhteyttä.” Kommentoi Kantokorpi.

Tanttu on aina ollut tunnettu armoitettuna käsityöläisenä, jonka polvetkin ovat olleet tasoitemiehen syndeistä huolimatta aina koetuksella, kun hän on polvistunut erilaisia puisia tai vanerisia painolaattoja työhuoneensa lattialla käsittelemään. Tanttu itsekin puhuu prosessin hitaudesta, mutta tällä hän tarkoittaakin yllättäen juuri idean muhimista. Teos saattaa esimerkiksi viedä aikaa kuusi viikkoa, josta viisi on pohdintaa ja yksi konkreettista työprosessia.
Tantun kuvamaailmaa muodostuu hahmoista, joita voisi myös pohtia merkkeinä ja symboleina, mutta luulenpa että niiden kautta salattuja merkityksiä etsivä katsoja on eksymien partaalla – tosin sellainenkin kokemus taitaa olla arvokas ja yksi niistä, joita taide mielellään tuottaa. Alan Tantun johdattamana usein miettimään sitä, miksi merkkejä ja symboleja ylipäänsä on, ja sitä, miten monin tavoin niitä – yksinkertaisiakin – voidaan lukea. Ja ennen kaikkea jaan hänen kanssaan sen alituisen riemun, että runonkin voi lukea sieltä, missä sitä ei ole. Eiköhän tälle herkistäminenkin ole yksi taiteen monista tarkoituksista.