Valokuvataiteilija Pentti Sammallahti (s. 1950) oli sitä valokuvaa käyttävää taiteilijapolvea, joka alkoi nostaa valokuvaa kuvataiteemme keskiöön 1970-luvun lopulla. Kuraattori Otso Kantokorpi muistaa selkeästi, miten hänen ensimmäinen valokuvasalkkunsa, Irlannissa kuvattu Cathleen ni Houlihan (1979), kuin räjäytti nuoren valokuvaamista harrastavan opiskelijan ja monen hänen kaverinsa tajunnan. Olimme tottunut ihailemaan rankkaa, todellista maailmaa kuvaavaa, usein hyvin jyrkkäsävyisesti vedostettua dokumentarismia ja toisaalta olimme vähättelevän tietoisia siitä, miten valokuvalla oli pitkään tehty ikään kuin taiteenkaltaista jälkeä: maalaustaidetta jäljitteleviä maisemia ja
Sammallahden irlantilaissalkun myötä moni alkoi ymmärtää välineen omia mahdollisuuksia, vaikka valokuvan välinesidonnaisuutta onkin sittemmin moneen kertaan kyseenalaistettu.
Sammallahti on epäilemättä myös dokumentaristi, joka on kuvannut kymmenissä maissa, mutta hän ei kuvaa niinkään maailman tapahtumia vaan maailman näennäistä tapahtumattomuutta, pienten hetkien kauneutta – sitä mitä tapahtuu, kun onnistuu näkemään ja loihtimaan esiin ympäristöönsä piiloutuvan potentiaalisen olemisen mielen ja siitä japanilaista haikua muistuttavan runon.
