banneri-9

Markus Heikkerö lokakuu 2006

taidemaalari Markus Heikkerö

Markus Heikkerön (s. 1952) ura käynnistyi varhain. Hän aloitti maalaamisen teini-iässä ja osallistui näyttelyihin jo 16-vuotiaana. Ensimmäisen yksityisnäyttelynsä hän piti 17-vuotiaana legendaarisessa E-kerhossa, jonka avoin ilmapiiri on ollut monen taiteilijan uran lähtölaukaus. Heikkerön alkutaival ei ollut helppo vaikka menestystä ja taidepiirien arvostusta karttuikin. Alku oli täynnä sensurointia, sensurointiyrityksiä ja julkista kohua. Syynä oli Heikkerön estoton kuvamaailma, jossa esiintyi usein esimerkiksi häpeilemättömän erektiivisiä falloksia. Jälkikäteen ei Heikkerö koe aikaa kovinkaan herooiseksi vaan muistelee myös painetta ja stressiä. Muutama vuosi yhtä aikaa ihailtuna ja vihattuna oli raskasta aikaa. ”En ollut tarkoituksellisesti provokatorinen”, hän toteaa. 1960-luvun Heikkerön voisi luokitella surrealistiksi, pop-taiteilijaksi tai underground-taiteilijaksi; olipa hän jo nuorena miehenä mukana Suomen taideakatemian suuressa kiertonäyttelyssä Surrealismi (1970–71). Heikkerö oli itseoppinut vaikka kokeilikin sittemmin vähän aikaa Vapaata Taidekoulua, joka ei kuitenkaan tuntunut sopivalta.

Kiihkeän alkuvauhdin jälkeen tuli kuitenkin aika opiskellakin jotain, ja Heikkerö valmistui Taideteollisesta korkeakoulusta graafiseksi suunnittelijaksi vuonna 1980. Opiskelu opetti hänelle, kuinka tärkeää itsekuri luovassa työssä on. Tälläkin alueella hänen visuaalinen maailmansa on tullut monelle tutuksi – tuloksena syntyi monia levynkansia. Visuaalisen maailman lisäksi Heikkerön tausta on myös musiikillinen. Hän on soittanut rumpuja underground-yhtye Spermissä. Jo lapsena hän opiskeli vuosia klassista musiikkia, eikä lienee haettua etsiä hänen kuvamaailmansa rikkaan simultaanisuuden juuria myös musiikin alueelta. Taideteollisessa korkeakoulussa Heikkerö opiskeli ruiskumaalaustekniikan, josta muodostui vuosiksi hänen tavaramerkkinsä, mutta Heikkerö itse totesi sen kuitenkin liian rajoittuneeksi. Opittuaan tekniikan kunnolla hän ei löytänyt siitä enää haasteita ja kaipasi takaisin vähemmän kliiniseen työskentelyyn, takaisin maalauksen fyysisyyteen. Myöhemmin ruiskumaalauksen vaatimasta tiukasta kurinalaisuudesta on ollut hänelle hyötyä kauan aikaa vievissä, isoissa ja teknisesti monimutkaisissa öljyvärimaalauksissa.

1990-luvulla Heikkerö työskenteli Yhdysvalloissa vierailevana professorina useammassakin yliopistossa, ja tuolloin alkoi hahmottua se synteesi, joka on ominaista hänen töilleen. Amerikkalaisen taiteen villi vapaus tarjosi uusia haasteita ja antoi Heikkerölle sysäyksen tutkia simultaanista värien käyttöä, jota eurooppalaisen modernismin sääntöjärjestelmät eivät ole kahlinneet. ”Amerikassa pinta on tärkeää”, toteaa Heikkerö ja huomauttaa samalla, että ”kyse ei ole pinnallisuudesta”.