09 I.jpg

Reijo Viljanen kesäkuu 2009

taidemaalari Reijo Viljanen

Maalaamisen prosessin näkyminen on ollut Reijo Viljaselle (s. 1950) yli kymmenen vuotta tärkeä. Nuorempana hän sanoo maalanneensa enemmän pinnoilla ja niiden suhteilla, missä siinäkin oli puolensa.

”Mutta nyt monimuotoinen kudelma kiinnostaa. Maalaus tai muu hyvä taide vaikka kirja tai elokuva, ei ole asia, josta ajattelisi että siinä on jokin oikea vastaus, vaan monimielisyyttä, joka kuitenkin puhuttelee.”

Viljanen on usein työskennellyt sarjallisesti: vaikka yksi maalaus tuntuu valmiilta, se jättää kuitenkin vielä hautumaan ratkaisemattoman asian, jonka haluaa ottaa käsittelyyn heti seuraavassa työssä. ”Nykyään olen tehnyt vapaammin, niin että ristiriitaisiakin lähestymistapoja voi olla yhdessä näyttelyssä. Olen tietoisesti yrittänyt rikkoa työskentelytapaani. Se on muuttanut myös omaa päätä. Joskus kun on vaikkapa ottanut kuvia vanhemmista töistä, miettii, että miksi sen on turhaan maalannut toiseksi työksi. Näkee että tavoitteet olivat muuttuneet työn aikana. Silloin olisi vain pitänyt ottaa toinen kangas.”

Ortonin näyttelyssä Viljasella oli esimerkiksi keskitettyjä maalauksia, jotka toimivat samoin kuin ihminen, joka katsoo keskellä näkökenttäänsä jonnekin syvälle kauas, ja samalla havaitsee näkökentän laidalla jonkin muun asian, vähemmän tietoisesti, mutta samanpainoisena.

Tällaiset maalaukset saattavat vuorotella harvinaisen matalien ja vaakasuorien maalausten kanssa. ”Niissä on taustalla tunne jossakin avarassa paikassa olemisesta.”
Viljanen maalatessaan siis tavoittelee sellaista, mikä on vaikuttanut voimakkaasti. Ehkä kuitenkin sellaista, mihin ei oikein ole sanoja. ”Väreillä voi sanoa samaa, kuin vaikkapa Ingmar Bergmanin elokuvassa jokin lähikuvassa olevan henkilön katso voi sanoa. Se on jonkinlaista inhimillisyyttä.”