Yksityiskohta kuvataiteilja Pertti Kekaraisen teoksesta.

Pertti Kekarainen  joulukuu 2016

kuvataiteilija Pertti Kekarainen

Valokuvataide on hakenut paikkaansa taiteen kentällä monin keinoin. Jossain vaiheessa se yritti irtautua dokumentaarisuudesta ja totuusarvosta ollakseen jotain enemmän kuin pelkkä ”otettu” kuva – siis tehtyä taidetta. Viime vuosina on myös puhuttu ”valokuvan maalauksellisuudesta”. Mukana on paljon turhaa hypeä, sillä ainakin maalari tietää, että maalaustaiteen probleemat ovat vähän toisenlaisia kuin digitaalisen kuvamaailman ratkaisut. Usein onkin kyse vain pinnallisesta aihemaailman kierrätyksestä: tehdään valokuvia, jotka muistuttavat maalauksia. Tyyppiesimerkkinä vaikkapa kuva kovia kokeneen varastorakennuksen seinästä, jonka sopivasti rajatussa pinnassa on helppo nähdä abstraktin maalauksen ainekset.

Kun Otso Kantokorpi näki jokunen vuosi sitten kuvataiteilija Pertti Kekaraisen (s. 1965) Tila-sarjan avanneita kuvia, törmäsi Kantokorpi samalla häneen itseensä teostensa äärellä. Kantokorpi sen suuremmin miettimättä: ”Hei, nuohan ovat kuin Piet Mondrianin maalauksia.” Kekarainen vastasi: ”Älä unohda, että minulla on alun perin taidemaalarin ja kuvanveistäjän koulutus.”

Mutta ei Kekarainen kuvissaan varmaankaan maalauksellisuutta tavoittele. Ei hän pyri siihen, että hänen kuvansa muistuttaisivat hollantilaisen taidemaalari Piet Mondrianin (1872–1944) maalauksia. Kekaraisen tavoitteet kuitenkin muistuttavat jollain tavoin Mondrianin tavoitteita: pyrkiä eri tavoin ja teknisin ratkaisuin kiinni niihin asioihin, joita kuvan takana on. On kuitenkin muistettava, että Mondrian oli teosofi, mitä Kekarainen ei varmaankaan ole.