Abstraktin kuvan maalaaminen on tavattoman vaikeaa – tai ehkä pikemmin sen näkeminen puhtaan abstraktina. Yleensä kuka tahansa katsoja – niin maallikko kuin taiteentuntijakin – hahmottaa ja yrittää jäljittää kuvassa ensimmäisenä melkein kuin tiedostamattomasti esittäviä elementtejä. Monen ensimmäinen, vaikkakin toisinaan julkilausumaton kysymys onkin: ”Mitä se esittää?” Jos maalauksessa esimerkiksi on horisontaalinen viiva, tulee siitä yleensä mieleen maisema. Näin on Mikko Paakkolankin (s. 1961) laita – hän itsekin sanoo maalaavansa ”maata ja taivasta”, mutta tuskin hän tarkoittaa sillä varsinaisesti maisemaa.
Ei ainakaan mitään tunnistettavaa, ns. veduta-maisemaa.
Paakkola itse on Jean-Marie Stroobantsin kanssa tekemässään keskustelukirjassa Silmänkantamattomiin (Partuuna 2017) muistellut, että estetiikan maailmaan hänet vei jo lapsena epämääräinen pelon tunne: ”Pelko siitä, että olin eksyksissä ja yksin maailmassa.” Maalaustaiteen historiasta kiinnostunut ja siitä varsin tietoisena Paakkola muistelee samaan teemaan liittyen myöhempää Mark Rothkon tuotantoon tutustumista: ”Kirjaimellisesti näin, mitä väreillä ja muodolla voi saada aikaan. Koin, miten kohdata pelkoni.” Sitä samaa maalausta kai Paakkola maalaa koko ajan, tavoittelee virvatulen kaltaisesti täydellistä teosta tai edes jonkinlaista väliaikaista ratkaisua
