banneri.jpg

Tapani Tamminen helmikuu 2009

taidemaalari Tapani Tamminen

Kun Tapani Tamminen (s. 1937) oli musiikista innostunut teini 1950-luvulla, hän tapasi käydä myös taidenäyttelyssä. Eräänä päivänä hän astui sisään Artekin näyttelyyn, jossa oli maalauksia ajan merkittävimmiltä kansainvälisiltä konstruktivisteilta.

”Silloin tuntui vuoron perään kylmältä ja kuumalta. Toisaalta näyttely oli jotenkin vastenmielinen,ja toisaalta taas niin valtavan vetoava. Se oli ainakin jotakin uutta.”
Tästä lähti tie Vapaan Taidekoulun oppiin, saman mielisten abstraktien maalarien ryhmiin, yhteisiin työhuoneisiin ja yhteishenkeen. Tamminen ja kumppanit olivat oikeastaan aikansa radikaaleja nuoria, niitä jotka tekivät muista piittaamatta omaa ”juttuaan”. Kuinka tämänkin muistaisi, aina kun tekee mieli olla ymmärtämättä sitä, mistä nuori on tohkeissaan, vain sen takia ettei sitä itse osaa hahmottaa. Tammisen maalaus on muuttunut ulkoisesti paljon varhaisista suoralinjaisen konstruktivismin ajoista. Välissä oli vaihe, jolloin Tamminen jätti maalauksen kokonaan ja työskenteli muusikkona. Hän tunsi 1960 luvun lopulla joutuneensa maalaamisessaan pelkistämisen pakon ja ankaruuden umpikujaan.
”Minulla ainakin oli helpompi hengittää uudessa tilanteessa 1980-luvulla.”

Tammisen uudempaa tuotantoa katsoessa tuntuukin, että mikään muodollinen tai värillinen teema ei ole Tammiselle mahdoton ajatus. Maalauspintojen käsittelytkin, käsialat vaihtelevat. Silti jokin sitoo töitä yhteen. Olisiko se jokin asia värien yhteissoinnissa?
”Joku voisi ajatella, että tämä on linjattomuutta. Voin kyllä tehdä samaan aikaan hyvin erityyppisiä töitä. Mutta pohjimmiltaan niissä on kai sitä samaa pyrkimystä kuin ennenkin. Tietyt Pusan ja Vannin opetukset kummittelevat minun hommissa aina.
Pidän aika paljon sanasta orgaaninen, siitä että maalaus on itsenäinen, että se toimii ja elää kuin luonnostaan.”