ORTON Invalidis

Sosiaalityön kuusi vuosikymmentä

- sotainvalidien huollosta kuntoutuksen sosiaalityöhön

Jo heti Invalidisäätiön alkutaipaleella ymmärrettiin, että vammautuneen lääkinnällinen hoito ei riitä hänen palaamisekseen yhteiskuntaan. Talvisodassa vammautuneista 50 000 nuoresta miehestä moni tarvitsi lääkinnällisen hoidon lisäksi koulutuksen uuteen ammattiin, työvälineitä ammatin harjoittamiseksi, avustusta perheensä toimeentuloon ja vuokra-asunnon hankintaan.

Toiminnan alkuvuosina sotainvalidihuolto oli puutteellista. Invalidihuoltolain mukaan vammaisen oli mah­dollisuus saa­da lääkintähuoltoa, koulutusta ja työhuoltoa. Invalidisäätiössä toiminnasta vastasi huoltotoi­misto, jonka tärkeänä tehtävä oli taloudellisen tuen antaminen varattomille sotainvalideille ja heidän per­heilleen. Varat sotainvalidien taloudelliseen tukemiseen saatiin eri järjestöiltä lahjoituksina. Huoltotoimis­tossa työskenteli kaksi invalidihuoltajaa. He loivat pohjan Invalidisäätiössä tehtävälle sosiaalityölle. Huol­totoimisto antoi myös avustuksia työvälineiden han-kintaan säätiön am­mattikoulusta valmistuville invali­deille. Sairaalan ylilääkärille oli annettu Invalidihuoltolain perusteella oikeudet päät­tää tarvittavien apuvä­lineiden myöntämisestä potilaille. Huoltotoimiston invalidi-huoltajat käsittelivät anomukset ja saattoivat tehdyt päätökset sosiaalihallituksen tietoon.

Moniammatillisuutta alusta alkaen

Sosiaali- ja terveysministeriön invalidihuoltokomitean sihteerinä toiminut Veikko Niemi totesi v.1952, että “ihanteelli­sesti järjestetyssä kuntouttamisessa tarvitaan eri alan lääkäreitä, lääkitysvoimistelija, apuvälinei­den erikoistuntija, am­matinvalintapsykologi, ammattikouluttaja ja sosiaalihuoltaja, joka kuntouttamisen kaikissa vaiheissa yhdistävänä ren­kaana pitää koossa koko kuntouttamisohjelmaa ja samalla toimii kuntou­tettavan henkilökohtaisena tukijana.” Invalidi­säätiö ylsi tähän ihanteeseen.

Ammatinvalinnanohjaustoimisto aloitti toimintansa vuonna 1943. Toimistossa ammatinvalinta-psykologi yhdessä huoltotoimiston invalidihuoltajien kanssa selvitti vammaisten yksilöllisiä ammatillisia suunnitel­mia ja antoi ohjausta koulutuksesta sopivaan ammattiin. Invalidihuoltajat välittivät sairaalan ja poliklinikan potilaille ohjausta ja neuvoja kuntoutuksen mahdollisuuksista ja samalla olivat yh­teydessä näiden työnanta­jiin työhön paluumahdollisuuksien selvit­tämiseksi.

Huomio invalidin kokonaistilanteeseen

Ensimmäiset sosiaalityöntekijät valmistuivat silloisesta Yhteiskunnallisesta korkeakoulusta sosiaalihuoltajan nimikkeellä 40-luvun sotavuosina. Uutta tietoa tarvittiin ja invalidihuolto vaati erityisosaamista. Invalidihuoltotyötä tekevien sosiaalityön ammattilaisten lukemistoon kuului Veikko Niemen invalidihuoltoa käsittelevä kirjekurssi vuodelta 1953. Siinä korostettiin, että kokonaiskäsityksen luominen invalidin elämän-tilanteesta oli tärkeä. Tarvittiin tietoa invalidin aikaisemmista elämänvaiheista ja nykytilanteesta, esimerkiksi koulunkäynnistä ja työkokemuksesta, mutta erityisesti seikoista, jotka valaisevat vamman vaikutuksia. Lisäksi tarvittiin tietoa terveydentilasta, taipumuksista ja sosiaalisesta taustasta. Lisäksi invalidihuoltajan oli tunnettava koko sosiaalipolitiikan kenttä.

Invalidihuoltotarkastukset osaksi sosiaalityötä

Sodan jälkeisinä vuosina osa invalidiryhmistä ei kuulunut invalidihuoltolain piiriin tai jäi vaille hoitoa ja kuntoutusta tietämättömyyttään. Kuntien sosiaalilautakunnissa ei yleensä ollut invalidihuoltokysymyksiä hallitsevaa erikoistuntemusta. Siksi Invalidisäätiön sairaala käynnisti maamme syrjäseuduilla kahdeksana kesänä v. 1948-55 ja v. 1959-60 invalidihuoltotarkastukset, joihin kutsuttiin entisiä säätiön sairaalassa olleita lapsi-potilaita ja sota- ja siviili-invalideja ( yhteensä noin 6 900 henkilöä). Näille tarkastusmatkoille osallistuivat sairaalasta lääkäri, invalidihuoltaja ja sairaanhoitaja yhteistyössä paikallisten lääkintä- ja sosiaaliviranomaisten kanssa. Tarkastuksissa annettiin ohjeita hoidon ja ammattikoulutuksen saamiseksi.

Vuoden 1956 Kansaneläkelakiin sisällytettiin säännös, jossa todettiin Kansaneläkelaitoksen voivan antaa pysyvän työkyvyttömyyden estämiseksi tai työ- ja ansiokyvyn palauttamiseksi vakuutetulle lääkintähuoltoa, koulutusta ja työhuoltoa. Kansaneläkelain sekä v.1963 Sairausvakuutuslain ja 1960-luvun alussa tapaturma- ja liikennevakuutuslakeihin säädettyjen erillisten invalidihuoltolakien nojalla vammautuneella oli oikeus kuntou-tusetuuksiin. Sosiaalivakuutuslakien tehtävänä oli korvata vammasta sairaudesta, työkyvyttömyydestä tai vanhuudesta aiheutuvat menetykset. Sosiaalityöntekijän tuli tuntea koko sosiaalivakuutuksen kenttä potilaan luotsaamiseksi eteenpäin.

Muutto maalta kaupunkiin uusi haaste sosiaalityölle

1960-luvulta alkanut nopea rakennemuutos, uusien ammattialojen syntyminen sekä koneistuminen vaativat työelämään tulevilta uusia tietoja ja taitoja. Hyvää ammattikoulutusta alettiin arvostaa.

Ammatinvalinnan ohjaustoimiston toiminnan siirtyessä vuonna 1965 työvoimaministeriön alaisuuteen sen asema vahvistui. Toimistossa tehtiin kuntoutustutkimuksia, joihin sisältyi lääketieteellinen, psykologinen ja sosiaalinen tutkimus. Kaksi sosiaaliohjaajaa selvittivät asiakkaan ja yhteis-työtahojen kanssa ammatillisten suunnitelmien toteuttamismahdollisuuksia ja kuntoutuksen aikaisen sosiaaliturvan järjestämistä.

Sosiaaliturvan alueella tapahtui huomattavia muutoksia 1960- ja 70-luvuilla mm. Työntekijäin työeläke­laki säädettiin v.1961. Sodan jälkeiset suuret ikäluokat ovatkin ensimmäisiä, joilla on mahdollisuus täyteen työeläkkeeseen. Monella oli maaseudulta kaupunkiin muuttaessaan edessä totuttautuminen kiireisempään elämänrytmiin, tehdas- tai palvelualan työ, vaihtuvat työsuhteet, pätkätyöttömyys ja työn ja lastenhoidon yhteensovittaminen sekä asunto-ongelmat. Sairastu­minen tai vammautuminen muuttivat monen suunnitel­mat. Sosiaalityön tehtäväksi tuli auttaa potilasta selvittämään ulospääsy umpikujasta.

Vuosien saatossa Invalidisäätiöstä, sotainvalidien huoltolaitoksesta, kehittyi monipuolinen tuki- ja liikunta-elinvammaisten erityisongelmiin perehtynyt yksikkö. Eri osaamisalueita on kehitetty unohtamatta kuitenkaan alkuperäistä ko­konaisvaltaisen ja moniammatillisen hoidon ja kuntoutuksen ideaa.

Huoltotoimiston tilalle perustettiin vuonna 1978 sosiaaliosasto, jonka henkilövahvuuteen kuului kolme sairaalan so­siaalihoitajaa ja kaksi invalidihuoltajaa. Lisäksi ammatinvalinnanohjaus-toimistossa oli kaksi sosiaaliohjaajaa. Myö­hemmin ammattinimikkeeksi tuli sosiaalityöntekijä.

Painopiste ongelmien korjauksesta niiden ennaltaehkäisyyn

Vanhusväestön ja vammaisten tarvitsemia sosiaalipalveluita kehitettiin 1980-luvulla. Samalla luotiin kokonaan uusia eläkemuotoja, kuten yksilöllinen varhaiseläke vuonna 1986. Potilaan oikeudet turvattiin vuonna 1987 potilasvahinkolailla. Vammaispalvelulaki kumosi vuonna 1987 suurelta osin vanhan invalidihuoltolain.

Vuonna 1991 koko kuntoutuslainsäädäntö uudistui. Korostettiin kuntoutustarpeen varhaista toteamista ja kuntoutuksen oikea-aikaista käynnistämistä sekä kuntoutustoimenpiteiden ensisijaisuutta eläkeratkaisuun nähden. Painopiste alkoi muuttua korjaavasta kuntoutuksesta ennalta ehkäisevän ja varhaiskuntoutuksen suuntaan. Vanhempien ikäluokkien mahdollisuudet ammatilliseen kuntoutukseen paranivat, aiempi invalidi-huoltolain mukainen ammatillinen kuntoutushan koski pääsääntöisesti 16–40 -vuotiaita. 90-luvun lamavuodet ja työttömyys saivat aikaan suuren joukon väliinputoajia. 60-luvun nuoresta tuli 90-luvun pitkäaikaistyötön. Nyt pitkäaikaistyöttömille on luotu omia kuntoutusmahdollisuuksia työ- ja toimintakyvyn ylläpitämiseksi.

Nykyään Invalidisäätiön sosiaalityöntekijät kuuluvat vuonna 1990 perustetun kuntoutusyksikön alaisuuteen. He työskentelevät kuntou-tusyksikön eri palvelulinjoilla ja yksi vastaa sairaalan sosiaalityöstä. Sosiaalityöntekijöitä on 13 ja johtavana sosiaali-työntekijänä toimii Seija Anttila.

Vaikka asiakasryhmät ovat muuttuneet ja kuntoutus-muodot ovat kehittyneet, sosiaalityölle löytyy kestävä perusta 60 vuoden takaa. Tärkeää on muodostaa kokonaisnäkemys asiakkaan/kuntoutujan elämäntilanteesta, siihen vaikuttavista yhteiskunnallisista tekijöistä ja muutosmahdollisuuksista, jotta yksilöllinen kuntoutussuunnitelma voidaan laatia. Asiakkaalleen sosiaalityöntekijä voi toimia luotsina muuttuneessa elämäntilanteessa, luoda kanavia kuntoutuksen yhteistyökumppaneihin kuntoutumisen edistämiseksi.

Sosiaalityöntekijän vastuulla on oman tietotaitonsa ylläpitäminen niin sosiaalilainsäädännöstä kuin yhteiskunnan palvelujärjestelmistä. Hän edustaa sosiaalityön asiantuntemusta kuntoutuksen moniammatillisessa työryhmässä.